Liian vanha kaikkeen / Too old for everything

Eräs henkilö heitti hiljattain ilmoille lauseen, jonka olen kuullut turhan monta kertaa. Jotain niin järisyttävän typerää, että tulee ihmeteltyä, miten nämä oman elämänsä antisankarit pystyvät elämään omassa ahtaassa päässään:

”Etkö sä nyt ole vähän liian vanha pelaamaan pelejä?”

En ole vieläkään saanut varmaa vastausta mikä tämä maaginen luku on, jolloin tietty viihteen muoto tulee päästää päiviltä. Jokin logiikka siinä pitää olla! 18-vuotiaana saa ostaa alkoholia ja ajaa autoa. Kaksikymppisenä saat jo vahvempaa Alkosta. Suurin piirtein noihin lukemiin asti olet aina liian nuori mutta onko meillä ikärajat myös liian vanhoille?

Liian vanha pelaamaan pelejä. Liian vanha käyttämään tarrakenkiä. Farkuista pitää vaihtaa vetoketju nappeihin. Linnanmäellä särvitään kahvia ja katsellaan kaukaa hapan ilme naamalla, kun muut kirkuvat vuoristoradassa, koska hauskanpito on aivan liian lapsellista.

Jos pelaaminen pitää lopettaa aikuistuessa, päteekö sama muihinkin, kuten lautapeleihin? Vanhoilla ryppyisillä käsillä käännellään Hesarin sivuja eikä rämpytellä Kimblen infernaalista meteliä pitävää noppakupua. Unohda Aliaksen paniikinomainen sanamättö, saat vielä kohtauksen. Scrabble on aivan liian lapsellista kun ristikotkin on keksitty.

Entä muu viihde? Minkä ikäisenä en saa enää katsoa elokuvia? Pitääkö kirjojen lukeminen lopettaa kuusikymppisenä vai saanko armonaikaa eläkeikään asti? Onko bingo varattu vanhemmille tahoille, vai voinko osallistua, vaikka en vielä harmaa olekaan. Kuinka on musiikin laita? Pitääkö se lopettaa kertaheitolla vai vaihdanko radion asteittain Radio Rockista Yle Uutisiin?

Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että aikuisuuden tulee olla kurjaa. Mene töihin, pidä pukua ja käyttäydy asiallisesti. Älä väännä vitsiä, se on epäammattimaista. Aloita golfaaminen, juo kahvi mustana ja muista antaa oma, ammattimainen mielipiteesi päivän uutisista, vaikka kukaan ei sitä kysynytkään.

Tässäpä pieni ajatuksen poikanen jokaiselle, joka haluaa nokkansa tunkea sinne, mihin se ei kuulu: Minä teen vapaa-ajallani mitä hitto vie lystään! Niin pitäisi jokaisen muunkin. Minä nautin videopeleistä. Veljeni lasten kanssa on äärimmäisen hauska leikkiä mitä he ikinä keksivätkään. Elokuvan, kirjan tai musiikin genrellä ei ole mitään väliä, kunhan se on viihdyttävää.

Katson vieläkin piirrettyjä ja monet niistä ovat vain parantuneet vuosien saatossa. Olen kavereiden kanssa keksinyt omia versioita eri lautapeleistä ja kokeillut useita eri roolipelejä. Kaikella mitä teen on vain ja ainoastaan yksi tarkoitus: Pitää hauskaa. Jos sinua häiritsee niin suunnattomasti, että minä pidän hauskaa eri tavalla kuin sinä, niin kannattaa katsoa hartaasti peiliin ja miettiä, kumpi meistä kasvoikaan aikuiseksi.

In English

Recently someone asked me something I’ve been asked too many times. Something so astonishingly stupid, it makes you wonder how these unsung antiheroes manage to live in the narrow confines of their own heads:

“Aren’t you a bit too old to be playing games?”

I’ve yet to receive a definitive answer as to at what age I am supposed to put a specific form of entertainment out to pasture.  Surely there has to be some logic to it! At 18 you can buy alcohol and drive a car. By twenty you can score even the stronger spirits from Alko. Until then a person is always too young for things, but are there also age limits for the old?

Too old for playing games. Too old for Velcro shoes. Swap out the zipper in your jeans for buttons. Go to the amusement park and sip coffee while glaring from afar at the others screaming on the rollercoaster, because having fun is far too childish.

Does the principle of adults not playing games extend to other things, like board games? Wrinkly old hands are better suited for turning the pages of a newspaper than setting up some Mousetrap contraption. Best forget about Guess Who?, it’s not like you can put names to faces anymore anyway. Scrabble is far too childish in a world where crossword puzzles already exist.

And what about other kinds of entertainment? At what age can I no longer watch moves? Should I stop reading books at sixty or can I at least keep going until retirement age? Is bingo exclusively reserved for seniors or can those of the non-silver persuasion participate? What about music? Will I have to quit it cold turkey or can I phase it out, turning the dial gradually from Radio Rock to Yle News?

People seem to have the notion that adulthood should be miserable. Go to work, wear a suit and act proper. Don’t make jokes, that’s unprofessional. Start playing golf, drink your coffee black and remember to provide your own professional opinion on the news of the day, even if no one asked.

Here’s a thought for everyone with a predilection for sticking their noses where they don’t belong: I do whatever I damn well like in my free time! And so should everyone else. I enjoy video games. It’s always a delight to play whatever games my brother’s kids come up with. The genre of a film, book or song makes no difference, so long as it’s entertaining.

I still watch cartoons and many of them have only gotten better over the years. My friends and I have come up with our own versions of different board games and tried out several role playing games. All these things I do have only one singular purpose: to have fun. If it bothers you so tremendously that I have fun in a different way than you do, you may want to take a long look in the mirror and wonder which one of us is the one who needs to grow up after all.

 

Aktiivikälli

Meitä on maailmassa moneen junaan. Erilaisia persoonia on yhtä monta kuin ihmisiä maapallolla. Jotkut käyvät väistämättä hieman hitaammalla kuin toiset, ja valitettavasti nämä ajatuksen valtatien vasenta kaistaa väärään suuntaan matajat pääsevät joskus päättämään muiden ihmisten asioista.

Työttömille suunnattu aktiivimalli on jälleen yksi kirjanmerkki Suomen historiassa, kuinka lapsena päänsä poikkileikkauksen pihan hiekkalaatikon reunaan jättänyt Vogoni pääsee kertomaan ajatuksensa asiasta, josta hän tietää yhtä paljon kuin kannibaali salaattibuffetista.

Aktiivimalli pakottaa työttömän hakemaan työ- tai koulutustoimintaa tai työttömyystuesta leikataan pieni siivu. Tätä lompakon juustohöylää ahnaissa pikku kätösissään pitelevät herrasmiesvarkaat eivät ilmeisesti ole uhrannet aivosolun puolikastakaan ajatukselle, että eri ihmisillä voi olla erilaiset olosuhteet. Paikkakunnalla on myös väliä. Pääkaupunkiseudulta on huomattavasti helpompi löytää mitä tahansa toimintaa kuin pieniltä paikkakunnilta.

Veikkaisin, että suurin osa työttömistä ei ole sitä vapaaehtoisesti, muutamaa järjestelmää hyväksikäyttävää poikkeusta lukuun ottamatta. Työpaikka on kuitenkin se, mistä saat rahat elämiseen. On siis syytä olettaa, että moni ottaisi vastaan työtä, kunhan se on mielekästä ja omalta alalta. Turha on kenenkään ruveta vinkumaan, kuinka elämänsä sähköinsinöörinä toiminut ei tohtisi lähteä vessoja kuuraamaan, tai miksi 50-vuotiasta ei passiteta pellolle marjoja poimimaan.

Terveys, henkinen hyvinvointi, perhe tai helvetti soikoon ihan vain silkka haluttomuus tehdä työtä, josta tulee kurja olo vaikuttavat yksilön kykyyn paitsi tehdä, myös etsiä töitä. Aktiivimalli ottaa jokaisen edellä mainituista, ja muutkin mahdolliset syyt, ja ryhtyy hilpeästi potkimaan niitä koon 52 saappaalla kasseille.

Yhtäkkiä yksilöllä ei ole merkitystä. Et ole enää ihminen, olet numero ja se numero on saatava ylöspäin, vaikka päättäjäraukan pitäisi lopettaa golflomansa jo lauantaina. Luonnollisesti tämä tapahtuu uhkailemalla tai ottamalla jotakin pois. Sen sijaan että ihmiseen yritetään saada yhteys ja löytää hänelle oikea reitti, todetaan, että Venäjän mafialla on oikeastaan aika kova tulosprosentti. En malta edes odottaa, milloin Supon miehet rynnistävät ovestani sisään ihan vain kertoakseen, että jos ei rupea kokoaikatyötä pikkuhiljaa löytymään, niin voin sanoa pikaiset näkemiset polvilumpioilleni.

Olisiko pakkopullan syöttämisen sijaan kannattanut laittaa hieman rahaa sivuun, ja parantaa työllistymispalveluja. Muokata avun tarvetta yksilön mukaan. Rahaa voisi käyttää esimerkiksi Työ- ja elinkeinotoimiston palvelujen parantamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen, mutta hitto soikoon sehän saattaisi tarkoittaa, että pukumies voisi joutua tekemään perjantain reissunsa Alkoon omalla autolla, eikä veroilla voidellulla taksilla.

Vanha sanonta kuuluu: ”Houkuttelet enemmän kärpäsiä hunajalla, kuin etikalla”. Jostakin syystä en saa ammennettua juurikaan motivaatiota, kun todellisuuden bussikyydistä kauan sitten tipahtanut harmaapää keksii, että nythän tuo juppi menee vaikka kantamaan vettä avannosta toiseen, kunhan pistetään vaan monoa tarpeeksi syvälle takapuoleen. Kannustamalla ja auttamalla saat varmasti enemmän aikaan ja voisin kuvitella, että hymy kasvoilla soutavaa merimiestä on paljon miellyttävämpi katsella, kuin aironvarteen kahlittua marisijaa.

Tavaroiden taikamaailma

Materialismi ei ole paitsi nostanut rumaa päätään, se on tuonut koko komeutensa pinnalle ja istuu nyt nojatuolissasi ja söi juuri jääkappisi tyhjäksi. Rahalla saa ja hevosella pääsee mutta miksi se hevonen korreloi suoraan siihen, millaisen hehtaarimäärän egosi asuttaa? Auto on varmasti tärkein status-symboli, mitä miehellä voi olla. Naisille taas kaupataan timanttisormuksia, kultarenkaita, platinakenkiä ja puhtaasta avaruuspölystä valmistettuja puudeleita.

Naapurisi osti isomman telkkarin kuin sinulla ja koko maailmasi romahti. Hän onkin yhtäkkiä syrjäyttänyt sinut kulmakunnan cooleimman paikalta. Ehkä jos hankkisit uuden citymaasturin tai kaksitoistametrisen, fuusioreaktorilla käyvän ruohonleikkurin, jossa on liekit kyljessä, ihmiset kunnioittaisivat sinua enemmän. Taloyhtiösi puheenjohtaja osti pilalle jalostetun koiran, joka räkyttää 24/7 ja haisee kuolemalle, mutta se maksoi monta tonnia ja on siksi siisteintä ikinä. Kateus muuttaa sinut niin vihreäksi, että paikallinen eläintarha tahtoo sinut terraarioonsa.

Materialismi on ihan ok, kunhan hankit jotain, mistä oikeasti nautit. Jos se muuttuu pakottavaksi tarpeeksi näyttää muille ihmisille miten kova jätkä olet, koko touhu menee liian pitkälle. Noin yleisesti ottaen voitaisiin väittää, että miten hyvä olet ihmisenä ei ole kiinni siitä, mitä omistat, vaan siitä, mitä teet.

Toinen puoli tässä väittelyssä on aina, että raha ei tuo onnea, mikä on sekin täydellistä paskan jauhamista. Voin vakuuttaa, että mitä vähemmän rahaa sinulla on, sitä helpommin muutut onnettomaksi. Kaikki maksaa ja vaikka sitä ei saa viedä liian pitkälle, tavaroiden ostaminen on kivaa. Kyllä se hymy nousee korvaan helpommin Bugatissa kuin helkaman päällä. Itkukin tuntuu paremmalta kartanossa kuin yhdeksäntoista neliön pahvilaatikossa. 

Ongelma tässä väittelyssä on siinä, että molemmat ajatukset viedään liian pitkälle. Tavarat eivät nosta statustasi yhteiskunnassa, eikä köyhyyslupaus saa sinua löytämään maagisesti onnea. ketään ei kiinnosta kuunnella viidettätoista kertaa, miten uusi Mersusi kiihtyy nollasta sataan eikä monologin pitäminen siitä, kuinka olet niin helvetin paljon parempi kuin muut, koska asut roskiksessa ja olet löytänyt taivaallisen onnen lenkkipolulta, saa muuta kuin ihmiset pyörittämään silmämunansa sijoiltaan.

Tykkäätkö ostaa tavaroita? Hyvä! Tuoko luonnon keskellä asuminen sinulle rauhaa? Erinomaista! Kunhan vain muistat tehdä mistä pidät, etkä yritä kaupata egoasi minulle.

-Matti